Kuulumisia

Hei kaikille...

Tänään en teille hehkuta onnea en vaahtoa pikkujuista tämä kirjoitus on omistettu pienelle pörrölle ja kerron kuinka aloittelevan kasviksen naamalle rävähti märkärätti, -kirjaimellisesti räkärättiä tarvittiin. Elämä ei mene kuten suunitellaan, tuttu juttu -tiedetään tiedetään. On silti asioita joita suunnitellaan enempi, eletään hyvässä uskossa ja tehdään parhaamme niiden eteen. Sellaista on koiran kasvatus, oikeastaan en voi kutsua itseäni kasvattajaksi -se on jotain mikä on taitoa joka kertyy kokemuksen ja kokeilun, tietämyksen ja viisauden voimalla. Se on vaativaa nöyrää työtä ja tutkiskelua, arvostan todella niitä jotka ovat sillä saralla menestyneet. Mitä sitten toisaalta on se menestyminen sekin on monisyinen asia ja tuurillakin on aina oma osansa elävässä elämässä.

kuva (C) Sara Näsi

Ukkolapikkaan ensimmäinen pentue on maailmalla ihania palleroita joita rakastan koko sydämmestäni. Heille toivoin parasta mahdollista elämää, parhaani tein että niillä kaikilla kahdeksalla pikkupörröillä olisi kaikki mahdollisimman hyvin ja edessä loistava tulevaisuus. Ihanat kodit löytyi ja mukavia kuulumisia, oma kakara kasvaa ja voi hyvin. Aina kuitenkin voi sattua ja tapahtua, mutta kun jotain todella "tapahtuu" on kovin orpo ja voimaton olo. Mitä minä tein väärin kuinka olisin voinut tietää, tehdä toisin, valita paremmin... 

Niin yksi niistä ihanista palleroista on sokea, silmälääkärin mukaan täysin sokea. Synnynnäistä "valuvikaa" epäillään, mutta vielä kaikki mahdolliset testit perinnöllisen sairauden mahdollisuuden selvittämiseksi. Eikä niistäkään kaikista niin paljoa tietoa että selviääkö sittenkään, ainakaan vielä. Se uutinen oli shokki, miten niin pieni pentu vielä ja mitään ei ole tehtävissä. Se varmasti oli järkytys omistajille, mutta kylläpä se oli minullekin. No kuka siitä ei sitten järkyttynyt, se pieni iloinen poitsu joka jatkoi hännän heiluttamista ja omia touhujaan. Eihän se hänelle todellakaan uutinen ollut -no eipä tietenkään. Mitä me olevinaan fiksut ihmiset pillitetään ja voivotellaan, asianosaiselle itselleen se ei ole ollenkaan niin isojuttu. 

Poitsu on porhaltanut täyttä höyryä, vähän ehkä törmäillyt ja kompastellutkin, mutta ei sen antanut matkaa haitata. Kuunnellen, maistellen, haistellen, tunnustellen maailma on varmasti hieno paikka, mikäs sen siitä huonommaksi muuttaisi. Rakkaat huolehtivat ihmiset lähellä on turvallista taivaltaa, varsinkin kun nyt tietävät pientä varjella vaaroilta jotka voisi helpommin näköaistilla havaita. Elämä jatkuu siis onneksi -kiitos reippaan iloisen luottavaisen palleroisen ja ihmisten jotka eivät toista hylkää vikoineen. Huonomminkin voisi olla -paljon huonommin!

Itsesyytökset silti kalvaa mieltä -miten en voinut huomata että jotain vialla. Miten kannan vastuuni tästä??? -en voi pientä parantaa. Raha ei näköä takas tuo eikä kyllä mikään muukaan. Uskallanko yhdestäkään pentueesta enempää haaveillakaan. Oliko se sitten siinä... -ajatukset velloo päässä ja pää velloo sumuisilla aalloilla. Missä on mun luotsivene? Onko todellista vastuun kantoa lyödä hanskat tiskiin ja todeta ei enempää. Ehkä ei kuitenkaan, marssin lauman kanssa uusiin tarkkeihin, laitan kahden kakaran verinäytteet menemään Hannes Lohen tutkimusryhmälle ja kannustan niin tekemään myös kaikkien sisarusten omistajien. Elämä jatkuu jos opittaisiin siitä jotain. Jos ei muuta niin ainakin positiivista elämän asennetta pörröltä joka näkee ilman silmiäkin suoraan sydämmeen 

Iloista kesää Nipsulle ja kaikille muillekin mussukoille ennen kaikkea iso kiitos Nipsun perheelle!  -ei murehdita turhista vaan nautitaan pienistä iloista suurella sydämmellä! Häntä pystyyn ja uusiin seikkailuihin. Ei ole esteitä on vain hidasteita matkanvarrella... 

Yleiskuva